fria världen

Huushollin perusteellisempana siivouspäivänä teen yleensä nurkistamme löytöjä. Muutama päivä sitten löysin sohvapöydän sisuksista viittä vaille valmiin kevätpipon. Olin neulonut sen jo kuukauden päivät sitten lankalaatikkoni marinoituneimmasta Tennessee-kerästä. Eilen sain kuin sainkin aikaiseksi viimeistellä pipon kolmivuotiaallemme. Päättelin langanpäät ja ompelin koristeeksi pätkän pilkkunauhaa. Avot! Paitsi että...

"Äiti, kilistää kolvista!"

Purin hammasta. En tiedä, kumpi harmitti enemmän. Liian pieni pipo vai ärrän unohtuminen jonnekin. Hetken päästä huomasin vain nauravani.

Kummasti pipo ei enää "kilistänyt" myöhemmin, vaan siinä oli ihan lysti pelata, leikkiä ja ihmetellä pihamaan viimeisiä lumikinoksia. Piposta tuli hyvä käyttöpipo, vaikkei väri itseäni tällä hetkellä nappaakaan. Mieluummin kuitenkin lanka tuossa muodossa ja käytössä pihalla kuin lankalootan pohjalla.  

wurm-pipo
Lanka: kerä Novitan Tennesseetä
Puikot: 3mm ja 3,5mm
Koko: "mie oon kolme ja PUOL" eli aloituksessa 90s

Blogimaailma on pullollaan ihania ideoita. Täällä käyn usein ihastelemassa luovia sisustusjuttuja, joista jokunen ilmaantuu näköjään meillekin. Vanhan tavaran kaupasta mukaani tarttui eurolla parilla tuttu vinyylilevy, jonka kannet kehystin. Taulu löysi paikkkansa ruokahuoneesta mustan kellon alta. Ja ah, monen monta muistoa nuoruudesta tulvahti mieleen uuden taulun myötä...

sukkula liikkeelle

Viime viikolla tein tuttavuutta elämäni ensimmäistä kertaa luhan, sukkulan sun muiden kanssa. Pitkäaikainen haaveni kutoa matto toteutui, ja toteutuikin oikeastaan yli odotusten, sillä laitoin louskuttaen mattoja ihan kaksin kappalein. Makuuhuoneen lattia kaipasi mattoja päälleen ja hyvässä opastuksessa ja aloittelijan hurjalla innolla sain valmiiksi kapeat musta-valkoiset raitamatot. Ja valkoinen on muuten vitivalkoista, vaikka pari kutomon ohi porhaltavaa mummoa värivalintaani päivittelikin. 

Olen oikein tyytyväinen mattoihini, reunat ovat suhteellisen suoria ja ovatpahan ihan itse kudotut. Hapsut solmin ilta pari sitten ja haluan piilottaa ne kanttinauhan alle. Vielä siis pikkuinen rutistus, kunhan sopivan isosuinen kone ja mattoni vain kohtaavat. Selvästikin nälkä kasvaa syödessä...mitähän sävyä tuohon olohuoneen lattialle...miltähän tuntuisi kietoutua ensi talvena itse kudottuun shaalin...

 

 Kevät ja kotiäitiaika ovat innoittaneet minua muunkinlaiseen näpräilyyn. Kotona kun tulee vietettyä hurjasti aikaa ja väkisinkin saan kasvatettua listaa, mitä nurkkaa voisi missäkin päin huushollia kohentaa tahi sisustaa. Yritän aika ajoin muistuttaa itselleni, ettei kaikkea kotona tarvitse laittaa vaihtoon uuden sisustusaallon myötä. Maali antaa monelle jakkaralle ja sängylle uuden ilmeen. Onneksi ihan kaikkea ei ole tarvinnut itse sutia. Valkoinen huntu on tullut niin syöttötuolille kuin sängyillekin ruiskun kautta. Joskus on kuitenkin lystiä tarttua pensseliin ja sutaista itse maalia johonkin.

Keittiössämme tikittävä kellomme on tupaantuliaislahja viime vuosituhannelta. Vanhempieni Pariisin tuliainen, jolla oli jo ihan oma tarinansa ennen meille opiskelijaboksiimme kotiutumistaan. Kello oli vielä päivä pari sitten sininen, nyt musta. Tykkään! Olen myös tyytyväinen, etten lähtenyt uutta metsästämään, kun tämä vanha toimii. Surun värinen, tokaisi kolmivuotiaamme aamulla. Vähän taitaa kyllä olla, mutta se väri hiipii selvästikin enenevässä määrin valkoisen rinnalla kotiimme.  

 

Kun kädet ovat touhunneet vaihteeksi jotain muuta, neulepuikot ovat saaneet levätä. Sirpukalle sain tosin neulottua jämälangoista villasukat. Ovat armotta liian suuret vielä, vaan onpahan syksyllä sukkaset valmiina.